Matkalla illalliselle Star Arctic Hotelin ravintolaan Kaunispään huipulle kysyimme taksikuskilta, voiko hän myöhemmin tulla hakemaan meidät takaisin.
Riippuu revontulista. Vien kiinalaisia vieraita revontuliajelulle, tämä vastasi.

Revontuliajelu? Mielenkiintoista.

Illallisen aikana tähyilemme ravintolan panoraamaikkunoista pimeää maisemaa. Ei leimua, ei loimua. Käymme näköalaparvekkeellakin. Vain Saariselän valot loistavat alhaalla.

Viivymme illallisella. Paikallisista raaka-aineista taidolla valmistettu ruoka, hyvä seura ja mielenkiintoiset keskustelut vievät mukanaan.

Myöhemmin taksikuski noutaa meidät. Löytyikö revontulia? – Löytyi. Pitää mennä vähän kauemmas tunturista.
Mekin haluamme. Kymmenen kilometrin päästä pysähdymme tien varteen. Taivaalla liikkuu vihreää väriä. Hennosti, hitaasti.

Matka jatkuu Kutturan tielle, sinne, missä kiinalaisetkin olivat käyneet. Maaliskuinen pakkasyö on kylmä. Mistään ei kuulu ääniä, ei näy valoja. Äkkiä vihreää, ja vähän punaista. Koko taivaan kannen täydeltä väriseviä, tanssivia ja vaihtelevia kuvioita. Aurinkotuulen varautuneiden hiukkaisten osumista ilmakehään? Sitäkin, mutta myös ihmisen pienuutta, maailman suuruutta, tilaa ajatella, kokea. Lumoutua.

– Saara